Vuonna 1949 Arnold Hoyer halusi kiinnittää huomiota perheensä pitkään soitinrakennusperinteeseen ja esitti ensimmäisen kerran yrityksen perustamisvuodeksi 1874, jota on sittemmin noudatettu. Hän saattoi myös juhlallisesti merkitä liikkeen seitsemänkymmentäviisi vuotta. Tuolla päivämäärällä hän viittasi selvästi isoisäänsä Franz Hoyeriin. Nykyajan näkökulmasta ei enää voida täysin rekonstruoida, miksi hän ei vedonnut myös isoisänisäänsä, joka oli todistettavasti perustanut jousisoittimiin ja kielten kehräämiseen keskittyneen soitinliikkeen jo vuonna 1838, kun taas hänen isänsä Josef Hoyerin itsenäinen näppäilysoitinten työpaja alkoi vuonna 1894. Koska kitara oli Arnold Hoyerin työn keskiössä, näyttää todennäköiseltä, että 1874 merkitsee Franz Hoyerin kitaroiden lisäämistä yrityksen valikoimaan. Arnold Hoyerille vastaperustetun baijerilaisen yrityksensä kanssa se oli ratkaiseva hetki. Näin vuodesta 1874 tuli Hoyer Guitarsin avainvuosi — johtopäätös, jota myös yrityksen itsensä esittely Schönbachin Heimatbuchissa vuonna 1969 tukee.

Vuosisadan vaihteen tienoilla hänen yrityksensä toimi nimellä „J. F. Hoyer’s Sons“. Se on „Hoyer Guitarsin“ suora edeltäjä. Perustajia olivat Arnold Hoyerin isoisänisä Johann Josef Hoyer (1815–1876) ja hänen veljensä. Johann Josef oli koulutettu viuluntekijä. Hän lisäsi pian kielten kehräämisen viulunvalmistukseen ja avasi lopulta laajan soitinkaupan. Hän oli suoran sukulinjansa ensimmäinen, joka ryhtyi soitinrakennukseen; hänen esivanhempansa olivat olleet turkkureita, tynnyrintekijöitä ja mylläreitä.

Kahden veljeksen jälkeen Franz Hoyer (1842–1878), Johann Josefin poika, jatkoi yritystä. Franz oli kielten kehrääjä ja soitinkauppias. Triestessä vuonna 1871 hänen talonsa soittimia palkittiin näyttelyssä „Esposizione Agricolo-Industriale e di Belle Arti“. 1870-luvulla hän pystyi rakentamaan vaikuttavan asuin- ja liiketalon Schönbachiin Falkenauer Straßelle (nro 316), joka pysyi yrityksen kotipaikkana Schönbachista karkotukseen toisen maailmansodan jälkeen. Franz kuoli vuonna 1878 vain 36-vuotiaana. Hänen vaimonsa Elisabeth Hoyer (1842–1920), o.s. Mettal, jatkoi yritystä, kunnes tytär Rosalia Anna (s. 1867) ja poika Josef (s. 1870) tulivat mukaan ja ottivat sen myöhemmin haltuunsa. Rosalia meni naimisiin Graslitzin kauppiaan Josef Wohlrabin kanssa vuonna 1890. 1890-luvun puolivälissä yritys jaettiin sisarusten kesken. Rosalia ja Josef Wohlrab siirsivät kaupankäynnin asteittain Graslitziin, jossa se jatkui vuoteen 1945 (viimeksi nimellä „J. F. Hoyer’s Grandsons“), kun taas Josef Hoyer jäi vanhempien kiinteistöön Schönbachiin ja keskittyi näppäilysoitinten valmistukseen.

Josef Hoyer oli perheen ensimmäinen näppäilysoitinten rakentaja — levoton, kaupallisesti taitava ja innovatiivinen. Jo vuonna 1896 hänellä oli oma osasto Pohjois-Böömin kauppanäyttelyssä Hohenelbessä (nykyisin Vrchlabí). Hänen työpajansa palkittiin siellä kultamitalilla. Vuotta myöhemmin Bodenbachissa (nykyisin Podmokly) hän sai hopeamitalin.

Hyvin harvat Schönbachin tekijät ottivat vaivalloisen tien osallistua näyttelyihin. Josef haki suoraa yhteyttä asiakkaisiinsa. Hän painatti jo 1890-luvulla omia katalogejaan. Vuonna 1897 ilmestyi huomattava kokosivuinen mainos Schönbachin mainosvihkosessa neljällä kielellä: saksaksi, englanniksi, ranskaksi ja italiaksi.

Vuonna 1900 Josef avasi uuden luvun, kun hän 20. marraskuuta nai Marie Mayerin. Kuusi lasta saavutti aikuisuuden. Kolme poikaa tuli näppäilysoitinten rakentajiksi: Arnold (s. 1905), Rudolf (s. 1906) ja Roman (s. 1912). Kun muoti kääntyi sitraa vastaan, Josef keskittyi mandoliineihin ja yhä enemmän kitaroihin. Hänen kirjelomakkeensa käytti nyt „mestarityöpajaa“, erikoisuuksina ilmaresonanssisitrat, mestarikitarat ja taiteilijalaatuiset mandoliinit.

Josef ei jättänyt mitään sattuman varaan äänipuita valitessaan, vaan osti ne itse Karpaateilta ja Alpeilta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vuonna 1913 hän patentoi kehityksen Saksassa. Saksan-böömiläisessä alueellisessa näyttelyssä Komotaussa (nykyisin Chomutov) vuonna 1913 hänelle myönnettiin jälleen kultamitali.

1920-luvun alkupuolisko oli Schönbachille nousukauden aikaa. Vuonna 1927, uudelleen saadun itseluottamuksen ilmauksena, kaupunki pystytti oman viuluntekijöiden muistomerkkinsä keskustaan.

Josef elvytti ja laajensi työpajaansa. Vuonna 1926 hän mainosti Wienin lehdessä „Zeitschrift für die Gitarre“ mestarityöpajaansa kitaroille ja sitrille. Hän todennäköisesti korotti perhetalon Falkenauer Straße 316:ssa kerroksella ja käytti myös naapuritaloa nro 385 tuotantoon.

Pojat Arnold (s. 1905), Rudolf (s. 1906) ja Roman (s. 1912) tulivat yritykseen vuorollaan. Arnold oli muodollisesti oppisopimuksessa viimeistään vuodesta 1919. Josefin maine oli sellainen, että monet hakivat koulutusta hänen luonaan. Ensimmäinen valokuva Hoyerin työpajasta 1920-luvun puolivälistä näyttää kahdeksan henkilöä.

Koko „Schönbachin järjestelmä“ työnjaosta ja erikoistumisesta oli siirrettävä. Yritykset suljetulle asutukselle Tennenlohessa epäonnistuivat ensin; München määräsi Garmisch-Partenkirchenin ja Mittenwaldin. Jo Erlangenin ympärille asettuneet yritykset — ei vähiten Arnold Hoyer — kieltäytyivät muuttamasta uudelleen.

Vasta sinnikäs jälleenrakennus ja vuonna 1948 valittu Erlangenin piirinjohtaja Hönekopp toivat ryhmät yhteen piirissä. Lokakuusta 1949 „viuluntekijöiden asuinalue“ nousi Bubenreuthissa.

Arnold ei muuttanut Bubenreuthiin vuoden 1949 jälkeen; hän jäi Tennenloheen. Vuoteen 1947 mennessä hän oli ostanut suuremman tontin ja vuotta myöhemmin rakentanut talon. Huomionarvoista on, että pian valuuttauudistuksen jälkeen hän julkaisi katalogin, jota pidetään alan ensimmäisenä sodanjälkeisenä aikana. Kansi näytti, mitä hän ymmärsi: archtopit.

Arnold Hoyerin varhaisen kuoleman jälkeen hänen poikansa Walter Hoyer (1938–2026) otti johdon vuonna 1967. Hän modernisoi tuotantoa kohti korkealaatuisia western- ja sähkökitaroita. Vuonna 1966 hän oli suorittanut mestaritutkintonsa. Hänen johdollaan syntyivät „HG“-sarjan mallit ja epätavallinen „Foldaxe“ taittuvalla kaulalla.

Vaikeina taloudellisina aikoina konkurssi oli jätettävä vuonna 1976 merkin kulttiasemasta huolimatta. Tuotanto jatkui joitakin vuosia Erlangenin Thalermühlessä, kunnes se lopulta päättyi vuonna 1987.

1980-luvun lopun jälkeen tavaramerkkioikeudet olivat ensin saksalaisella musiikin tukkukauppiaalla ja myöhemmin yksityisellä omistajalla Saksassa. Vuodesta 2009 historiallinen merkki on kuulunut Martin Ritterille, Singapore, joka työskentelee huolellisen, pitkäjänteisen elvytyksen parissa.

Vuosikymmenien ajan Hoyer-soittimet löysivät tiensä ammattimuusikoille, keräilijöille ja tunnettuihin lava- ja studioproduktioihin. Historialliset Hoyer-soittimet nauttivat yhä erityistä mainetta tuntijoiden, keräilijöiden ja soittajien keskuudessa. Siihen me rakennamme.